Mitä on JOPA?

Katso uusi esittelyvideo!

Linkkejä

FacebookLiity Jopan Facebook -ryhmään

Kodin Jopan nettisivuille tarjoaa

  • TNNet

Halloween Hike

Halloween hike käveltiin menestyksellä. Kaikki selvisivät eikä raatotaksia tarvittu! Ensi vuonna kävellään maakuntauraa pitkin Jämsästä Jyväskylään. Tätä odotellessa voit tutustua tämä vuoden kävelijöiden tarinoihin:


View Larger Map

Tommi

Lähdin Halloween Hikelle ihan järjestäjän ominaisuudessa ja ihan muutenkin kokeilemaan miten erilaista pitkä kävely on pitkään juoksemiseen verrattuna. Tiesin jo etukäteen, että jaloissa tulisi tuntumaan hyvin erilaiselta kuin juostessa.

Haikkini sujui ihan mainiosti. Koko ryhmä saatiin onnistuneesti vesistön yli ja matka eteni muutenkin ihan reippaasti. Jaloissakaan ei ollut mitään ongelmia.

Pieni suunnistuserhe tehtiin Soimalammen laavun jälkeen, kun emme osanneet oikeassa kohdassa erkaantua tieltä polulle vaan jouduimme rämpimään hakkuuaukolle kosteikon ylitse. Metsäautotien isot kivet vähän moukaroivat jalkateriä mutta niistäkin selvittiin.

Rutajoen luontopolku oli kivampi mitä olin odottanutkaan. Pieni tauko Rutalahden eksoottisessa baarissa sujui leppoisissa merkeissä. Koko ryhmä oli vielä hyvissä voimissa. Asfalttipätkä Rutalahdesta Nisulaan oli varmasti kova monen muunkin jaloille mutta siitäkin selvittiin.

Ryhmä jakaantui kahtia. Suurin osa lähti lyhyempää reittiä kohti Iilinjärveä ja pienempi kuuden hengen ryhmä rantareittiä Mämminiemeen. Alkupätkä oli hiekkatietä pitkin mutta sitten olikin edessä retken ensimmäinen rymy. Rappukallion kohdalla ei ollut tiedossa kunnollista polkua. Lähdimme seuraamaan metsäkoneen murjomaa vanhaa polkua mutta ura kääntyi lopulta liikaa itään. Päädyimme lopulta metsäkoneen uralle, joka vei meidät oikealle tielle. Oli aika kaivaa otsalamput päähän vaikka klo ei ollut vielä edes viittä.

Lyhyen tieosuuden jälkeen pääsimme Mämminiemeen jossa pidimme lyhyen tauon keittokatoksessa. Lähteestäkin löytyi vettä pienillä sammakoilla höystettynä :-D Seuraava osuus oli retken uuvuttavimpia. Kävelimmen Haukanmantietä pitkin Ilmopohjaan. Tie oli leveä, kova ja mäkinen. Kilometrejä oli takana yli 40km ja ryhmäläisissäkin oli havaittavissa pientä uupumista.

Lopulta pääsimme Ilmopohjaan. Pidimme tauon bussipysäkin penkillä. Mukava paikallinen pysähtyi autollaan kohdallemme ja uteli minne olemme menossa. Tarjosi meille myös sisua :) Tauko piristi ja matka jatkui taas. Hiekkatiepätkän jälkeen päätimme jatkaa suunniteltua reittiä eli polkua pitkin. Polku ei ollut järin häävisssä kunnossa mutta onnistuimme sitä seuraamaan. Yhdessä kohdassa käännyimme hetkeksi 90 astetta väärään suuntaan. Polkupätkän loppu oli ehkä reissun märin. Hypimme ja pompimme vesiläpien ja suomättäiden välillä. Kenkäni kastuivat lopulta.

Partiokämpälle tulimme tiereittiä pitkin emmekä suunniteltua reittiä. Laitoin muovipussit ja kuivat sukat kenkiin. Tytöillä teki matka tiukkaa. Pojat vielä jaksoivat vaikka jalkavaivoja heiltäkin löytyi. Polku Päijänteen rantaa seuraillen oli hidas ja hankala kulkea. Viimeistään tässä huomasi, että muilla eivät jalat enää oikein toimineen parhaalla tavalla, kun huomaamatta meinasivat jäädä kivikkopolulla jälkeen. Hakkuuaukealla ollut rymypätkä oli erittäin ikävä.

Pääsimme taas tielle ja talsimme reippaammin Jääskelään. Luontopolku kivineen hidasti taas matkantekoa. Ehtiminen viimeiseen bussiin alkoi hieman arveluttaa. Ennakkolaskelmien mukaan matkaa piti olla kuitenkin niin vähän, että ei tarvitsisi kiirehtiä. Olin kuitenkin väärässä ja jotenkin laskenut matkan pieleen...

Jääskelän jälkeen polkuosuudet olivat ohitse. Reittiin niitä oli kyllä suunniteltu mutta tarkoitus oli edetä nyt vain ja ainoastaan helppokulkuisia teitä pitkin. Gps sanoi, että linnuntietä olisi vielä neljä kilometriä bussipysäkille ja aikaa vain tunti. Tiukalle menisi. Tytöiltä jo välillä hymy ja jutut hyytyivät, kun jouduimme talsimaan hieman kiireisesti. Huomio seuraavia vuosia varten: bussiin ehtiminen tai muu tiukka takaraja ei sovi tähän tapahtumaan...

Lopulta pääsimme ysitien varteen! Vielä viimeiset vajaat pari kilometriä niin olimme bussipysäkillä. Tässä vaiheessa Tanja soitti ja selvitti taksikyydin hintaa ja totesimme, että meidän kannattaa ottaa ennemmin taksi kuin yötaksainen bussi. Olimme siis hosuneet hieman turhaan... Kävelimme vielä viimeiset metrit Vaajakosken keskustaan S-marketin eteen ja tilasimme sinne taksin. Halloween hike oli selvitty! :)

Haikki oli juuri niin hauskaa ja kamalaa kuin odotinkin;) Tai ei se oikeastaan kamalaa ollut muuten kuin satunnaisesti, kun jalkateriä kivisti. Pimeästä ja pitkästä talsimisesta saa jotenkin kummasti revittyä matkahuumoria irti...

Juuri nyt haikin jälkeisenä aamuna jalkaterävät ovat arat ja kylmävoidellut. Noin muuten ei kivistä juuri mistään. Käveleminenkin sujuu ihan normaalisti. Hiertymiä tai rakkoja en saanut. Nukkuminenkin sujui hyvin vaikka hieman aamupuolella oli levottomien jalkojen kanssa ongelmaa.

Varusteet olivat yksinkertaiset: Salomon Speedcross 2 -maastolenkkarit (eivät pidä vettä), suunnistustrikoot, hyvin ohut tuulitakki, jonka alla reikäpaita, buff kaulassa ja päässä sekä ohuet hiihtohanskat kädessä. Tällä varustuksella tarkeni hyvin kulkea mutta seisoskellessa tuli nopeasti vilu. Hikoilu pysyi erittäin hyvin kurissa enkä käytännössä hionnut juuri ollenkaan.

Pienessä juoksurepussa oli mukana 1l juotavaa josta puolet vettä ja puolet päärynämehua. Join yhteensä vain puolisen litraa koko reissun aikana. Tämä riitti oikein hyvin mutta oli varmasti hieman liian vähän. Eväänä oli pieni keksipaketti, karkkia (marmeladia, hedelmäkarkkeja, toffeeta ja turkinpippureita) ja kaksi sämpylää. Näillä pärjäsi hyvin mutta ylitse ei jäänyt kuin muutama karkka ja turkinpippureita.

Lenkkarit toimivat hyvin koska keli oli kuiva. Muutamassa kosteammassa kohdassa riitti kun oli tarkkana. Loppupuolella sitten onnistuin varsinkin toisen lenkkari kastelemaan kunnolla. Muovipussit ja kuivat sukat kenkiin niin matka jatkui normaalisti. Tosin olisin varmaan selvinnyt kastuneellakin tossulla koska nämä kuivuvat melko hyvin kuten myös jalassa olleet suunnistussukat. Nämä ovat monella keikalla hyviksi todetut kengät ja käytän jatkossakin. Ainut miinus on korkea kanta, joka altistaa, varsinkin hieman väsyneen jalan, muljahtamiselle.

Mitään varsinaisia vaikeuksia ei itselle tullut reissun aikana. Vaikeudet liittyivät lähinnä kävelyryhmän muihin jäseniin ja heidän jaksamiseensa. Matka jäi vajaaksi edellisvuodesta joten uutta kävelyennätystä en nyt tehnyt enkä muutenkaan kolkutellut rajojani. Pitäneekö tässä laittaa se 100km kävely tavoitteeksi ;)

Ensi vuonna kävellään vanhaa maakuntauraa pitkin Jämsästä/Jämsänkoskelta Jyväskylään!

Inkeri

Pakkasin Halloween hikelle kunnon eväät: 1,5 l vettä, 1 l Vital mehua, 6 voileipää, 2 kananmunaa, magnesiumtabletteja, Punnitse&Säästä suklaisia ja jugurttisia pähkinä- ja rusinaherkkuja, suolapähkinöitä, pienen sipsipussin, kaksi tonnikalapurkkia ja kaksi raakasuklaapatukkaa. Ruokaa oli liikaa mukana. Kotiin kannoin takaisin kolme voileipää, kananmunan, sipsit, tonnikalat, raakasuklaapatukat, pähkinöitä, rusinoita ja vettä 0.3 l.

Kävelin Karhu juoksulenkkareillani ja käsissä minulla oli edellisenä päivänä ostetut One Way sauvat. Puin lämpimät ja pehmoiset Craftin jouksuhousut, t-paidan ja ohuen fleecen. Mukaan pakkasin lisäksi paksun fleecen, kaulahuivin ja tuulenpitävän takin ja -housut. Violetti Haglöfs-reppu selässäni lähdin aamulla kuuden jälkeen reippailemaan matkakeskukselle. Matkalla haikailin oman lämpimän petini perään, sillä silmäluomeni painuivat kiinni ja koko keho tuntui todella väsyneelle. Kävely tuntui raskaalta ja tasapaino horjui jo silloin, vaikka matkaa oli taittunut alle kilometri. Ärsytti. Mihin oikein lähdinkään mukaan?

Piristyin ennen vesistön ylityspaikkaa, kauniissa Leivonmäen kansallispuistossa. Ärtymys oli poissa ja mieli iloinen. Jutustelun lomassa ihailin maisemia ja nautin kävelystä. Kävely ei tuntunut missään eikä väsyttänyt yhtään. Lähdimme pienemmällä kuuden hengen porukalla 8 km pidemmälle reitille. Pitkän tiepätkän jälkeen, noin 50 km paikkeilla, alkoi etenkin vasen jalkapöytä kipuilemaan. Aina alamäkeä juostessa oikean jalan sisäsääri kipeytyi. Onneksi reittiosuudet vaihtelivat ja välillä rymyttiin pusikoiden läpi, sillä pehmeä maaperä tuntui hellivän jalkapohjia. Tuntui ihanalta kun kylmä suovesi kasteli turvonneet jalkani ja kävely hieman helpottui. Superilmastoidut lenkkarit ja sukat kuivuivat kuitenkin nopeasti. Parasta olivat pitkät ylämäet ja helppokulkuiset polut. Myös pienten lätäköiden ja lammikoiden yli hyppely oli hauskaa vaihtelua autotiepätkille. Liukkaat pitkospuut olivat hirveän pelottavia ja huutelinkin äitiä usein apuun.

Pimeän tultua halusin sytyttää otsalamppuni. Yritin pari kertaa ja vasta kolmannella kerralla se himmeästi syttyi. Mikä moka, olin täysin unohtanut tarkastaa sen toiminnan! En kuitenkaan ollut tuhoon tuomittu, sillä onnekseni Christophin ja Tuomon superkirkkaat otsamput valaisivat hyvin tietä ja sain myös Tommilta yhden lainaan.

Viimeiset viisi kilometriä olivat pahimmat. Pimeys nukutti ja jalkapohjiin sattui joka askeleella, mutta oli vain pakko jatkaa eteenpäin. Nyt tsemppiä! Vaajakosken ABC:n torni näkyi puiden lomasta ja autotien äänet kantautuivat korviini. Mietin että yksin en ikinä olini jaksanut niin pitkää matkaa kävellä, vaan olisin soittanut autokyydin jo ajat sitten. Porukassa on kuitenkin hyvä kulkea, sillä ryhmähenki, muiden jutut ja myös Hillan ja Tanjan loistavat laulut kannustivat jatkamaan. Kyllä peesissä pääsee pitkälle.

Otimme tilataksin Vaajakoskelta ja kotini eteisessä ensimmäisenä ajattelin etten ikinä saa lenkkareita pois jalastani. Sattuin niin paljon. Tuskailtuani selvisin poisto-operaatiosta kunnialla ja viilensin turvonneita jalkoja kylmällä vedellä ja kylmägeeliä. Peiliin katsottuani kauhistuin, sillä kasvojani piiskannut ohut oksa oli jättänyt punaisen viirun (voi ei!). Kaikesta huolimatta oloni oli onnellinen ja kipukin hymyilytti. Kaikki on hyvin ja minä selvisin! Ihana kokemus.

Nukahdin heti ja nukuin kuin tukki 12 asti. Herättyäni jalkaterät olivat vieläkin turvonneet ja kivuliaat. Varpaille nousu on ihanan tuskaista. Hoidoksi kylmägeeliä, varvasjumppaa ja kohoasentoa. Ei yhtään hiertymää.

Muistutukseksi ensi vuodelle: takista otsalampun toimivuus ja ota evääksi marmeladeja. Nami nami mehua mukaan jokaiselle retkelle.

Lisäksi t-paidan ja ohuen fleecen sijaan parempi valinta olisi ollut ohut pitkähihainen juoksupaita ja extraohut takki. Ei ollut kivaa että hikoilun takia tauoilla tuli äkkiä kylmä. Kaulahuiville tuli käyttöä ja lopuksi Vaajakoskella oli ihanaa pukea lisähousut ja paksu fleece päälle.

Hilla

Edellisen vuoden Halloween Hike oli mahtava elämys, joten halusin uusia sen. Halusin jälleen kohdata itsestäni niitä puolia, joita en tunne niin hyvin sekä tietysti kulkea pyhäinpäivän ja -yön hyvässä seurassa.

Haikki oli sekä kiva että karmea. Kaiken kaikkiaan reissu tuntui pahemmalta kuin viimeksi. Se johtui vatsasta koko kehoon säteilevästä huonosta olosta ja heikotuksesta, joka paheni iltaa kohti, kovemmasta alustasta joka kävi jalanpohjiin ja uupuneemmasta mielialasta. Aineenvaihdunnan lisäksi kehon lämmönsäätely meni sekaisin: väliin oli hirvittävän kuuma, illalla sain yhä enemmän vilunväristyskohtauksia pidemmäksi toviksi pysähtyessä. Hikoiluun olisi pitänyt reagoida vaihtamalla vaatetusta nopeammin.

Koska huono olo sai käpertymään itseen, en tuntenut porukan kannustusta samalla tavoin ja jatkuvasti kuin viime vuoden haikilla. Ärähtelin pahimmilla rymypätkillä lähinnä siksi, etten löytänyt itsestäni niitä voimia joita kaipasin. Kun kyllästyi vihastumaan, kehon kivut muuttuivat jo turtumukseksi. Mämminiemen ja Ilmopohjan välillä kulkiessa oli jo niin pimeää, että mieltä oli vaikeampi saada kiinnittymään mihinkään: huomasi vain katseen harhailevan toisten lamppujen valokeiloissa. Olisin tarvinnut enemmän keskustelua edetäkseni reippaampana tai enemmän ihan pieniä taukoja (ja vähemmän niitä pitkiä). Jonkinlainen käännekohta - tai uskon palautumisen hetki - tuli märällä polkupätkällä ennen partiokämppää, missä molskahtelin niin, että molemmat kengät ja jalat kastuivat. Se tuli siunattuna helpotuksena samoihin tuntemuksiin jähmettyneille jalkaparoille - eteneminen muuttui, muisti taas miltä hilpeys tuntuu, ja se oli hyvä. Kylmät ja märät jalat eivät kuitenkaan helpottaneet järin pitkälle, kun maha kieltäytyi edelleen yhteistyöstä. Teerilahden polku ja rymy hakkuuaukion läpi raastoivat hermoja, ja olisin tarvinnut sen yhden hetken, jolloin saa vaan huutaa raivoaan tyhjälle metsälle. Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa... Loppumatkasta tuli vastaan se piste, jolloin piti kaivaa selviytymiskeinoja mielestä joten kutsuin muistin hämäristä musiikkia, jonka kautta käsittelin ahdistusta. Siten saavutin tietyn mielentyyneyden, joka antoi heti askeleelle pontta koko loppumatkalle kohti Vaajakoskea. Sitten kun tajusi uudelleen, että me tosiaan tehdään tätä yhdessä, tuli huumori (tuo paras jalan keventäjä) avuksi, suhteutti tuntemuksia ja herätti uteliaan asenteen.

Vaajakoskelta meinattiin mennä bussiin vaan mentiinkin lopulta taksilla. Kotiin päästyäni heittelin vaatteet pyykkikassiin ja purin vähän kamoja ja sitten upotin jalat jäätäviin vesiämpäreihin rauhoittumaan. Ei ollut niin "kaadun sänkyyn ja nukahdan heti" -olo kuin viime kerralla, joten rasvailin jalat, luin vähän ja menin klo kahden maissa nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin seitsemän jälkeen sikeistä unista. Koska uni ei ollut vielä määrällisesti riittänyt palautumiseen, könysin jonkin tovin vaivalloisesti ympäriinsä. Jalkaterät tuntuivat vain väsyneiltä, lonkan ja jalkojen liitoskohtia sekä reisien ulkosyrjien lihaksia kolotti eniten. Jopa hauiksissa tuntui rasitusta - eivätpä olleet missään huippukunnossa. Kotitöitä tehdessä keho on kuitenkin palautunut ja vetreytynyt sopivasti. Nyt kirjoittaessani tätä seuraavan päivän alkuiltapäivästä tunnen oloni tyytyväiseksi, tyyneksi ja levolliseksi.

Varustus oli periaatteessa ok, mutta käytännössä ei kuitenkaan: pelkästään topilla kulkiessa oli sopivan lämmin, mutta käsivarret jäivät viimalle alttiiksi, fleece oli liian kuuma + 7 °C lämpötilaan ja polyesteripaita liian tiivis. Itselleni sopisi parhaiten väljä hengittävä urheilutakki. Hanskat olivat tällä kertaa lämpimät, mutta sopisi silti hommata tiiviit käsineet, esim. pyöräilyhanskat. Kengät samat mustat lenkkarit kuin edellisvuonna, imevät hetkessä vettä ja ovat edellisvuotta kuluneemmatkin. Kova tienpinta tuntui niiden läpi aika pahasti, mutta mielestäni kevyet kengät, jotka antavat jalalle hyvän kosketuksen alustaan, on kuitenkin paras ratkaisu haikille. Seuraavalle kerralle vois ottaa toisen buffin, tai ainakin laittaa buffin päähän niin lämmönsäätely sujuisi nätimmin - yksi päähän ja yksi tarvittaessa kaulan suojaksi.

Alkumatkasta söin paljon (liikaa) leivonnaisia ja leipää ja edellisvuodesta poiketen myös runsaasti P&S:stä ostettuja jogurttimakeisia, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Eivät ne kuitenkaan oikein maistuneet, ja loppumatkasta ei maistunut enää mikään. Kannattanee siis pysytellä vaatimattomissa, järkevissä eväissä. Seuraavalle kerralle voisi ottaa kuituisaa ruisleipää, hedelmiä, kaurapohjaisia leivonnaisia sekä kuivattuja banaanilastuja ja juomaksi veden ohella vaikka kauramaitoa. Ei mitään ylimakeaa, paitsi rusinapelastus glukoosinpuutteeseen. Vettä kului yli kaksi litraa ja loppumatkasta oli selvä juomisen tarve. Mukana oli vain puolen litran pullo, ja seuraavalle kerralle pitää ottaa isompi, ettei tarvitse turhaan huolehtia riittääkö elämänneste seuraavalle vesipisteelle saakka.

Seuraavaa kertaa ajatellen olisi totuttauduttava kävelemään ympäriinsä * päivittäin* - säännöllisyydestä saa parhaat treenit. Ennen haikkia pitää harkita, miten ja miksi sen tekee: etukäteen psyykata itseään ja toki matkan varrella toisiakin. Miettiä, mitä siltä matkalta lähtee tällä kertaa hakemaan. Ja hanki, hyvä tyttö, ne kunnon sukat (tosin tälläkään kertaa jalkaterissä ja -pohjissa, varpaissa tai kantapäissä ei ole minkäänlaisia rakkoja tai ongelmia, joten todennäköisesti en kuitenkaan hanki).

Seuraavan kerran haikille toivon pehmeämpää, vaihtelevaa alustaa (erilaiset askelten liikeradat ja pinnat herättelevät uupunutta taapertajaa), rauhallisempaa aloitusvauhtia ja kulkua yhdessä ryhmässä. Mulle kun tämä tapahtuma on parhaimmillaan sosiaalinen voimainkoetus. Toisaalta musta tuntuu, että on pidettävä huolta muista, enkä mielestäni pysynyt tehtäväni tasalla tällä reissulla. Alku 30 - 40 kilometriin saakka kaikkien 19 talsijan kanssa tuntui hilpeältä viikonloppuretkeltä, ja nautin kivasta porukasta. Rantareitti oli varmaan maisemien puolesta hyvä valinta, mutta minusta tuntui että hidastutin muiden vauhtia tai että jäin jälkeen. Ehkä olisin saanut paremmin henkistä tukea vähäsen isommassa ryhmässä poristessa. Kun huono olo hajotti keskittymisen, puhe nousi tärkeäksi oljenkorreksi, jonka avulla löysi punaisen langan.

Opin kantapään kautta, että jos kivun voi psyykkisesti paikallistaa, tarkastella sitä ja hyväksyä sen asiaankuuluvaksi, sen saa hallintaansa. Sellainen huonous, joka säteilee sormenpäihin asti, on paljon vaikeampi eristää itsestä ja työntää tärkeämpien asioiden tieltä syrjään. Vaikeinta oli sanoa itselle väärällä hetkellä, että nyt jatkat, kun tietää että tekisi itselleen oikein jos lepäisi. Vaikeinta on sellainen pakko, jota ei pysty itsessään hyväksymään. Se vihastuttaa. Ja vihan voimalla ei kulje. Se, mikä ajaa eteenpäin, tulee ystävällisyyden, uskollisuuden ja hyväksymisen myötä. "Okei. Sua väsyttää. Tunnustele mitä se sulle merkitsee, minkä vuoksi ponnistelet? Sun väsymys ei hallitse sua, vaan sinä elät sen läpi!"

Lähen mie kyl ens vuonnakin. ;)

Kimmo

Matkaan lähdin yllättävän virkeänä, vaikka edellisen yön unet jäivät selvästi normaalia lyhemmiksi. Takana oli viikon kestänyt ahkera valmistautuminen herkkuja syöden, millä yritin paikkailla liiallisesta liikunnallisesta innokkuudesta johtuvien lihasjumien vaikutusta. Ensimmäistä kävelyosuutta en ollut etukäteen ajatellut olevankaan, vaan kuvittelin jostain syystä bussin vievän meidät lähemmäs "Maahisen mukia ja melaa". Pätkä veneille tuntui melkoisen vikkelältä. Suoutukyydin jälkeen lähdin ensimmäisen joukon mukaan loppujoukon jäädessä vielä soutelemaan niemenkärkien väliä.

Jotsniemi-Soimalampi väli kuljettiin miellyttävillä mäntykangaspoluilla ja pienillä teillä ja suopätkillä pitkospuitse. Karpalot olivat hyviä, mutta päätettiin, ettei poimimaan jäädä tällä reissulla. Metsäympäristön rauhoittavasta vaikutuksesta ja aisteja herättävästä vaikutuksesta puhuttiin ja kuuntelin edellisvuoden konkarin kertomuksia kivun voittamisesta ja omien rajojen kohtaamisesta. Hieman alkoi jännittää, mitä tuleman pitää. Soimalammen laavu oli tuttu taukopaikka, jossa eväät maistuivat suolammen aamua katsellen.

Soimalampi-Rutalahti väli oli alkuun karuhko teineen ja hakkuuaukkoineen, mutta tiheään maalattujen reittimerkkien seuraaminen oli onneksi helppoa. Loppupätkän hienot paikat pääsivätkin ehkä tästä syystä paremmin arvoonsa. Matkuksenkolu oli kallioiden päältä katseltuna vaikuttavan näköinen ja Rutajokea seuraileva luontopolku rauhoitti mielen tehokkaasti. Old Lady -ravintola oli mielenkiintoinen tuttavuus. Tujakka kahvi pullan kera ja viimeset hetket koko poppoolla antoivat hyvän mielen. Rutalahden kylä oli muutenkin oikein miellyttävä, eikä varmaan voi muuta odotaakaan, jos kylä on valittu Keski-Suomen vuoden kyläksi 1997 ja 2008 sekä peräti valtakunnan kyläksi vuonna 2009.

Rutalahti-Nisula oli silkkaa asfalttia alustaltaan, mutta jutustelu olikin sitten helpompaa. Ennakkotietojen mukaan pian pitäisi alkaa sattumaan. Nisulassa oli odotettavissa hajaantuminen eri reiteille, joista itse valitsin ns. lyhyen, mikä tosin tarkoitti tuplasti pidempää matkaa, mihinkään aiemmin kävelemääni verrattuna. Tälle reitille lähti myös kymmenen muuta kulkijaa eli selvä enemmistö.

Nisula-Pieni Salmijärvi sisälsi juuri sopivan pehmeää hiekkatietä. Tällä välillä väsytti ja päikkärit olisivat maistuneet. Hiekkakuopassa oikotie johti kenkkien tyhjennystaukoon, mutta loikka tai pikemminkin valahdus dyynin reunalta oli melkein kaikkien mielestä toivottavasti ihan mukavaa. Matkalla hiekkakuopalle nro. 2 pokettiin lähteellä, jonne päästäkseen sai nähdä hieman vaivaa ja jonka vesi ei aistinvaraisesti arvioiden kannustanut juomaan. Auringon valo väheni lähdereissun aikana siinä määrin, että otsalamppu oli asennettava päähän. Ison Iilijärven ja Pienen Salmijärven pohjoispäätä sivuavan tien väli oli ensimmäinen pätkä jolla ei ollut kulku-uraa. Suunnalla lähdettiin kohti karttaan merkittyä polkua, jota ei todellisuudessa pimeässä havaittavasti ollut. Komeat kalliot kyllä löytyivät ja puroa ja järvenrantaa seuraillen eteneminen oli kohtalaisen mukavaa kenkien kastumisen varomisesta huolimatta. Kömmähdys suunnistuksessa tuli järvien määrän hamottamisessa, mutta se ei johtanut kovin koko joukkoa ylimääräisiin ponnisteluihin. Tien löytämisen kunniaksi järjestetyn evästauon aikana muutama tunnusti jalkojensa kipuilevan. Omani eivät, mikä ihmetytti.

Pieni Salmijärvi - Ilmopohja väli oli silkaa tietä. Pitkän ja lyhyen reitin yhtymäkohdassa pidetyn puhelutauon jälkeen ryhmä hajaantui kahtia. Etujoukkoihin lähti 5 ja jälkimmäiseen jäi itseni mukaanlukien 6. Ilmopohjan bussipysäkillä kohdattiin taas tauon merkeissä, mutta ryhmiin jakautuminen näkyi koko loppumatkan. Bussipysäkillä jalkaoireiden määrä ja vaikutus alkoivat olla joukossamme runsaammat. Omat olivat vielä hyvät, joskin tauolta oli totuttua vaikeampi jatkaa matkaa.

Ilmopohja - Teerilahti välillä reitti vaihdettiin polusta tieksi, mikä teki välistä selkeän. Mäen harjalta näki jo Valon Kupungin. Tällä välillä maha oireili ikävästi, mutta puskassa käynti auttoi. Viimeisillä tiepätkillä 6 hengen parijonomme venyi melko pitkäksi. Vaajan Valppaiden kämpällä purosta sai hyväksi todettua vettä ja kärkijoukon tapasin viimeisen kerran tuona iltana.

Teerilahti - Vaajakoski välin alku oli hankalakulkuinen ja hakkuuaukon jälkeen väsymys oli jo selvästi havaittavaa joukossamme. Päätettiin muuttaa reittiä ja mennä suorinta tietä vanhalle 9-tielle, koska tiellä eteneminen koettiin äänestyksessä luvuin 5-1 tässä tilanteessa mukavammaksi. Kevyenliikenteenväyläosuus Jääskeläntien tienhaarasta ABC:lle tuntui matkan pisimmältä väliltä ja parijonon välit olivat pisimmillään kipuiluista johtuen. ABC:llä kerrosateria lämmitti vatsaa ja posimisestani johtuen jäimme Hannamarin kanssa kahden. Pitkä tauko jumitti Hannamarin jalat niin, että siirtyminen Vaajakosken keskustaan oli reissun hitain väli. Hannamari päätti lähteä seuraavan bussin kyytiin ja itse päädyin samaan, kun jälkijoukolta saatin tieto, ettei kukaan heistä aio kävellä kotiin. Yksin en lähtenyt jatkamaan matkaa turvallisuussyistä, vaikka halua ja jaksua tuossa vaiheessa vielä olisi riittänyt. Ajattelin, ettei voi tetää milloin keho pettää, kun vastaavista matkoista ei ole kokemusta. Ja yksin pyörtyily ei tuntunut houkuttelevalta.

Kotiin Kortepohjaan poljettiin matkakeskukselta ennen yhtä. Vähän iltapalaa, yhdeksän tuntia unta, suihku ja aamupala toimivat elvytyksenä. Näin seuraavan päivän iltana jalat ovat kokonaisuudessaan paremmassa kunnossa kuin matkaan lähtiessä. Tekareisien jumit ovat sulaneet, mutta vasen etureisi muistuttelee kävelystä. Saa nähdä hymyilyttääkö vielä huomenna.

Yhteenvetona on todettava, että yllätyin positiivisesti omasta jaksamisestani. Kävely tuntui huonolta ainoastaan pätkällä, jolla maha oli kipeänä. Jalat toimivat ja olisivat toimineet luultavasti vähän pidemmällekin, eikä päänkään suhteen ollut ongelmia. En nyt sitten tiedä pitäisikö omien rajojen kohtaamatta jäämisestä olla iloinen vai harmissaan, mutta reissu oli ehdottomasti kokemisen arvoinen ja varsinkin valoisan puoliskon osalta erittäinkin miellyttävä. Kiitoksi matkaseuralle ja varsinkin Tommille tällaisen kokemuksen mahdollistamisesta! Ensi vuonna uudestaan! (Voisihan pitkästi kävellä valoisampaankin aikaan vuodesta.)

Varusteet:

Jalassa: Hannamarin vanhat Adidaksen lenkkarit, Hummelin villapohjasukat ja niiden alla ihan ohuet sukat. Yhdistelmä ei tuottanut yhtään rakkoa tai muuta ongelmaa, joten tyytyväinen olin. Sateisella säällä lenkkarit eivät ehkä olisi olleet yhtä mainiot.

Päällä: tuulipuku (huousut Pro Limit ja takki Brooks), kerraston paita, bokserimalliset keinokuituiset alushousut, itsetehty fleecepipo, kaulassa Buffi ja käsissä sormikkaat ensimmäisellä ja viimeisellä välillä. Hikoilin yhdellä rymypätkällä selästä ja olin kylmissäni muutamalla tuulisemmalla taukopaikalla. Mutta kaikin puolin onnistuneet olivat vaatteet.

Selässä: Osprey Flare (24 l) -reppu. Tuntui hyvältä. Helppo käyttää.

Repussa eväät: 1 l vettä, 1,5 l kivennäisvettä (josta puolet Hannamarille, joka kantoi appelsiinimehua, jota join puolisen litraa), 100 g maustettuja cashewpähkinöitä, Tutti Frutti + choko -karkkipussi, kaksi banaania, Geisha ja Marianne -suklaapatukat, 5 leipää, joissa välissä juustoa, voita ja paprikaa. Maistuivat ja ilmeisesti toimivat, kun ei voimat loppuneet. Lisäksi söin Hannamarilta kuivattuja banskuja ja luumuja sekä appelsiinimehua, Rutalahdessa pullakahvit, lähteestä vähän pahaa vettä, purosta litra hyvää vettä ja ABC:llä kerrosateria

Repussa muut: Vaihtovaatteita (pipo, lapaset, kerrastonpaita, kolmet sukat, buffi, ohut fleece), puhelin, lompakko, avaimet, lamppu (Petzl Tikka), varaparistot, muovipusseja.

Sauvat: Exelit, hyvät uusilla tarroilla tuunattuna.

Taskussa/ käytössä: Lakumixin jämät, nenäliinoja, asfalttitassut sauvoihin, kartat ja kompassi muovissa. Helpottivat etenemistä.

Maija

Lähdin Halloween Hikelle, koska se kuulosti jännittävältä. Oli kiinnostavaa saada tietää, pystyykö suunnitellun matkan kävelemään. Jos reitin selvittäisi, se tuntuisi hienolta ja olisi samalla lähes kolme kertaa pidempi kuin koskaan aiemmin jalkaisin kulkemani taival.

Reissu alkoi epäilyttävästi. Jo sata metriä kotiovelta jalan etuosan nilkkaa ojentavissa ja koukistavissa lihaksissa painoi ikävästi maanantain harjoituksena tehty sauvakävelylenkki. Kipu talttui onneksi pian ja ensimmäiset 30 kilometriä eteni melko mukavasti, vaikka lihaksissa jo tuntuikin. Seuraavat kymmenen kilometriä vaati jo selvästi enemmän. Viimeiset 20 kilometriä oli sitten todellista vääntöä!

Mitään vammoja ei kohdallani osunut. Ainoa rakkokin tuli kohtaan, johon oli pannut teipin ennaltaehkäisemään hiertymää. Suurin ongelma oli siis lihasväsymys, joka paheni koko ajan muuttaen jalat kipeiksi pökkelöiksi. Toisin kuin olisi voinut kuvitella, vaihteleva maasto toi helpotusta väsymykseen, kun poluilla piti nostella jalkoja eri lihaksilla kuin mitä tasaisella maalla.

Fyysisten tuntemusten lisäksi reissu oli matka mieleen. Oli jännittävä huomata, kuinka väsymys on ennen kaikkea mielentila. Vaikka ensimmäiset väsymyksen tunteet ilmenivät jo ennen kahtakymmentä kilometriä, tavoite loppuun asti kuljetusta haikista sai jalat nousemaan askel askeleen jälkeen. Väsymystä sai huijattua hetken pilkkomalla matkaa mielessä osiin ja tsemppaamalla seuraavalle taukopaikalle. Myös huoli mieheni jalkakivusta sai unohtamaan oman tuskan ja valpastumaan hetkellisesti.

Viimeisellä kymmenellä kilometrillä tuli seinä vastaan. Tahtini hidastui toden teolla, enkä pysynyt enää muiden vauhdissa. Fyysinen ja psyykkinen väsymys alkoi olla niin suurta, että aloin itkeä. Tunsin itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi, selvästi muita huonommaksi. Siinä tilanteessa en kyennyt ajattelemaan, että matkaa oli jo taitettu yli 50 kilometriä ja olin kaikilla mittareilla mitattuna onnistunut. Mutta koska olin enää vain mieheni seurassa, tunteet pääsivät valloilleen.

Kaikesta huolimatta sain hinattua itseni Vaajakosken maaliin ja saavutin tavoitteeni. Kävelin päivän aikana noin 63 kilometriä. Bussia odotellessa en osannut vielä olla iloinen saavutuksestani. Ajattelin, että aika saa tehdä kultaustoimenpiteitään melko pitkään, ennen kuin kokeilisin moista uudelleen. Mutta kun astuin ulos bussista, alkoi hymy palata kasvoilleni. Oli huvittavaa sauvoa mieheni kanssa kotiin akuankkakävelyä puoli yhden aikaan sunnuntain vastaisena yönä. Kotipihassa oli yllättävän vilkas liikenne, ja naapurit varmasti pitivät meitä melko hulluina. Eivätkä he varmaan edes kovin väärässä olleet?

Näin seuraavana päivänä osaan tarkastella reissua jo hieman analyyttisemmin, ja yön yli nukkuneena pystyn olemaan myös iloinen ja ylpeä saavutuksestani. Jonkinlaisia henkisiä ja fyysisiä rajoja tuli siis kolkuteltua. En kuitenkaan usko, että rajat ovat pysyviä. Lähdin reissuun melko huonosti valmistautuneena. En kävele juuri koskaan muuta kuin vaelluksilla, ja juoksuakaan en ollut päässyt harrastamaan sitkeän flunssan takia moneen viikkoon. Lisäksi kaksi haikkia edeltävää yötä olin nukkunut huonosti. Lähtökohdista huolimatta pääsin maaliin, mutta paremmalla valmistautumisella fiilis olisi voinut olla toinen ja raja jossakin kauempana.

Yhteenvetona reissu oli kasvattava ja silmiä avartava kokemus. Kone käy uskomattoman pitkään, vaikka miten pahalta tuntuu. Haikki antoi myös perspektiiviä tuleville vaelluksille, pyöräretkille ja juoksukilpailuille. Miten ihanaa onkaan, kun puolimaratoneilla riittää vain yksi 21 kilometrin taival, kun Halloween Hikella tein niitä kolme! Voin myös hyvin pistää puolimaratoneilla isomman vaihteen silmään, sillä enhän ole maaliin tullessa ollut edes oikeasti väsynyt.

Lähtisinkö ylipitkälle kävelylenkille uudestaan? Eilen vastaus olisi ollut ehdoton ei. Mieli kuitenkin muuttuu nopeasti. Pyydän palaamaan asiaan, kun olen toipunut lihasjäykkyydestä, eikä liikkeellelähtöni muistuta enää pakkaseen unohtunutta vanhaa autoa.

Päällä minulla oli kuorihousut ja -takki, jonka alla oli tekninen t-paita. Päässä oli buffi, jaloissa gore tex -kengät ja käsissä Haltin melko ohuet sormikkaat. Yllätyin siitä, kuinka vähät vaatteet riittivät lähes koko päivän, vaikka olenkin melkoinen vilukissa. Illalla tahdin hidastuessa lisäsin takin alle pitkähihaisen juoksupaidan ja vaihdon buffin pipoon. Vaatetuksessa tai kengissä ei ollut moitittavaa.

Pakollisen varustelistan mukaiset romppeet pakkasin McKinleyn reppuun. Varavaatteiksi otin t-paidan, fleecen, pitkikset, vaihtohanskat ja viidet vaihtosukat. Ainoastaan fleecelle oli käyttöä yöllä bussia odotellessa. Sukkien määrä tuntuu ehkä liioitellulta, mutta olin varautunut pahimpaan edellisvuoden haikkiin osallistujien kokemuksia luettuani. Eväinä minulla oli pastasalaattia, voileipiä, karkkia, suklaata, banaani, pähkinöitä, myslipatukoita, urheilujuomaa ja vettä. Vain keksejä ja paria myslipatukkaa en syönyt. Eväät olivat toimivat. Huomasin tosin, että herkuosastolta kylmälle kelille sopii paremmin suklaa kuin karkit, sillä karkeista tulee ikävän sitkeitä. Vettä ja urheilujuomaa kannoin mukanani yhteensä 1,5 litraa. En osaa sanoa, paljonko join, koska täydensin tilaisuuden tullen puoliksi juotuja pulloja. Arvelen, että juomaa kului ehkä noin 1,5 litraa.

Jaakko

Lähdin 2011 haikille toveri Aleksin houkuttelemana. Viime hetkellä ilmeni, ettei suosittelijani kykenisi jalkavaivoinensa kävelemään, mutta lähdin silti matkaan. Olipahan enemmän ihmisiä, joihin tutustua. Reissuun valmistautuminen alkoi viikon mittaan kun keräilin kaupoista puuttuvia tavaroita. Aiempaa kokemusta pitkistä matkoista ei ollut, joten tarvitsin sauvoja, kerrastoa ja ulkoiluvarusteita.

Varustuksena reissuun lähdin puolennilkan mittaisilla vaelluskengillä joiden vedenpitävyys osoittautui kullanarvoiseksi ominaisuudeksi päivän mittaan. Jalassa tuultapitävät kevyet ulkoiluhousut, yläosassa tekninen paita ja tuultapitävä ulkoilutakki. Päätä koristi juoksupipo. Olin pukenut väliin microfleece-kerraston mutta luovuin siitä ensimmäisen kympin aikana liian kuumana varusteena. Paidan kaivoin takaisin päälle viimeisen kympin ajaksi kun tauolla iski turhankin kylmä. Aamusella laitoin jalkateriin muutamaan tunnetusti rakkoherkkään kohtaan Compedet ja vedin pari kierrosta urheiluteippiä jalkaterän ympäri sitoen laastarin paikoilleen. Tämä osoittautuikin erinomaiseksi valmistautumiseksi.

Myös eväiden keräily tapahtui vaiheittain pitkin viikkoa. Eväspuoli osoittautuikin onnistuneeksi, sillä missään vaiheessa päivää ei päässyt nälkä liikaa yllättämään ja verensokerit pysyivät riittävällä tasolla. Eväinä oli muutama banaani, kunnon kiekko ruisleipää, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, suklaarusinoita ja ilmakuivattua kinkkua, joka vastasikin päivän suolansaannista. Vettä oli mukana puolentoista litran pullo jota täytin täyttöpaikoilla, nestettä kului nelisen litraa. Nestetasapaino säilyi ilmeisen hyvänä, sillä nestettä sai poistaa vielä loppumatkastakin.

Reissu oli monipuolinen ja metsän ja maanteiden suhde oli melko kohdallaan. Metsässä on mukava kulkea, mutta pimeällä ja polkujen puuttuessa eteneminen on tuskaisen hidasta eikä kovin mielekästä. Jatkossa metsätaipaleiden tekeminen valoisan aikaan voisi olla hyvä, pimeällä joutaa kävellä helpompikulkuista tieuraa.

Ensimmäiset 30 kilometriä sujui ongelmitta, joskin varpaita teippailin jo 12 kilometrin jälkeen. Harmikseni teippasin vain oikean jalan varpaat, samat polttelevat oireet ilmenivät vasuriinkin kymmenen kilometriä myöhemmin, enkä sitten vaivautunut niihin enää puuttumaan, kun molemmat jalat tuntuivat samalta. Ilmeisesti kengät puristivat pikkuvarpaan suunnasta sen verran, että jalkojen verenkierron aktivoituessa pientä tungosta ilmeni. Lopputuloksena pari mustaa pikkuvarvasta ja nimettömän kynsi oli pyrkinyt seuraavasta varpaasta sisään, jolloin sukka oli hieman verinen ja varvas aika halloween-henkisen näköinen. Mitään pahempaa ei kuitenkaan tapahtunut ja pienellä laastaroinnilla jaloista tulee entistä ehommat. Ensi kerralla voisin teipata varpaat jo ennen lähtöä.

Ongelmia tuottivat myös lonkat: raskastekoisena kulkijana noin 35km kohdalla alkoi lonkkia kolottaa enenevissä määrin, ja seuraavat 15 kilometria olivatkin melko tuskaisia. Metsätaipaleet tarjosivat tarvittavaa vaihtelua, kun taas pitkät tieosuudet tuntuivat pahalta. Viimeinen kymppi meni oireita melkein tuntematta. Jalkateriin sattui, mutta siihen oli jo totuttu. Lonkkienkin tuntemukset jäivät taka-alalle kun niihin oli jo totuttu. Saumattomat kalsarit jotka hankin perjantaina reissua varten auttoivat tyyppivikaani, sisäreisien hankaumiin, mutta kannikat hiertyivät melkoisen aroiksi kuitenkin. Tähän eivät kalsarivalinnat vaikuttaneet, ensi kerralla lienee vaseliinin paikka.

Viimeiset maantiepätkät menivät juuri mitään ajattelematta, jalat veivät eteenpäin kivuista huolimatta. Ryhmämmekin hiljeni ajoittain pitkiksikin aikaa. Menofiilistä pidimme pitkään yllä automatkapeleillä, joissa arvailtiin jonkun ajattelemaa asiaa kyllä-ei -kysymyksillä ja synkimpinä hetkinä pelasimme jopa tavupeliä.

Kaikenkaikkiaan näin kotoa lämpimästä ajatellen reissu vastasi odotuksia. Positiivisin juttu oli tutustua tusinaan uuteen ihmiseen kun oli aikaa turista moneen suuntaan kävelyn lomassa. Pimeän tulo muutenkin väsyvän ruumiin ja mielen kiusaksi oli odotetusti raskainta ja oma kestokyky ja sisu tuli koeteltua jalkakipujen kanssa. Monesti kävi mielessä tilata kyyti milloin millekin etapin pisteelle kun aktiivisin reissun kotoa seuraaja tarjoutui hakemaan minut pois jo 30km jälkeen. Kuitenkin olin äärimmäisen onnellinen, etten tarttunut näihin tarjouksiin vaan kävelin maaliin asti.

Onnistunut reissu, mukava porukka. Kiitos järjestävälle taholle, lähtisin toistekin. Ensi vuotta odotellessa.

Jani

Tuli lähdettyä Halloween Hikelle kokeilemaan oman kunnon ja jalkojen kestävyyttä. Ennakkoon pelkäsin että jalat eivät kestäisi moista rääkkiä. Mulle oli joskus aikaisemmin pitkän kävelyn aikana alkanut polvitaive turpoamaan ja keräämään nestettä ja pelkäsin vähän että sama tapahtuisi nytkin. Siitä huolimatta päätin kuitenkin lähteä matkaan tavoitteena kävellä lyhempää reittiä Vaajakoskelle saakka.

Haikki sujui omalta osalta paremmin kuin olin osannut arvata. Jalkojen kanssa ei tullut juurikaan ongelmia. Ainoastaan yksi rakko ilmaantui. Kengänauha katkesi jo heti alkumatkan kansallispuisto-osuudella. Se korjaantui kuitenkin umpisolmulla. Pimeän polku- ja umpimetsäosuuksilla sitten muistin että otsalampun patterit olisi ollut syytä vaihtaa. Onneksi ryhmässämme oli toisia tehokkaita valo-otsia, joten sekään ei menoa hidastanut. Hienoja paikkojahan sinne matkan varrelle oli osunut. Kansallispuiston niemiosuus, Rutakoski, Iilijärven seutu... Varmaan niitä olisi loppumatkastakin ollut jos olisi pimeässä nähnyt.

Varusteena oli Salomonin goretex-lenkkarit jotka olivat aika paljon käytetyt ja jalkoihin hyvin mukautuneet, tekninen alusasu, vaellushousut, tuulitakki, buff-huivi kaulassa ja pipo jota välillä pidin päässä ja välillä en. Jalassa pidin kaksia ohuita sukkia päällekäin. Vaihdoin sukkakvartetin kertaalleen puolimatkan tienoilla kun ne olivat kastuneet ilmeisesti hiestä märiksi. Mä hikoilin jonkin verran joten saatoin olla hivenen ylipukeutunut vaikkei se siltä matkan aikana tuntunutkaan. Se kuitenkin tarkoitti sitä että join vettä aika paljon. Ehkä kolmisen litraa joista puoli litraa kivennäisvettä. Otin myös pari magnesiumtablettia matkan aikana. Evästä tuli otettua ehkä hieman liikaakin. Leipiä, kuivahedelmiä, suklaata, sipsejä ja lihapullia. Lihapullat olisi ainakin voinut jättää ottamatta mukaan ja suurin osa niistä tulikin tarjottua toisille patikoijille.

Osa Iilijärven kautta kävelleestä porukasta halusi pitää lyhyempiä taukoja ja osa pitempiä ja porukka alkoi jakaantumaan kahteen osaan Ilmopohjan jälkeen. Huomasin että mulle sopi lyhyemmät tauot paremmin.

Pimeys vaikutti tosiaan siinä mielessä että pimeässä ja väsynenä piti olla suunnistaessa tarkkana. Loppumatkasta suunnistuspysähdyksiin meni varmasti enemmän aikaa kuin alussa. Loppumatkan mutka metsäkoneen reittiä pitkin Haukkavuorelle ja takaisin oli vaan ehkä hivenen turha. Reitti oli muuten mainio.

Oikeastaan missään vaiheessa reittiä ei tullut seinää taikka omia rajoja vastaan eikä mitään kummempia vaikeuksiakaan ja Vaajakoskelle päästyä ei tullut mieleenkään hypätä bussiin vaan teki mieli jatkaa kävellen kotiin asti. Kotona tuli oltua puoli kahden aikoihin. Mukavassa seurassa kilometrit ja tunnit vierivät yllättävän joutuisasti.

Muuten ei kummempia lihasvaivoja ollut, mutta sänkyyn päästyä rupesi takareisi kramppaamaan. Nukkumattiakaan ei heti kuulunut. Taisin pyöriä sängyssä ainakin tunnin-puolitoista ennen nukahtamista. Sunnuntaina sitten väsymys painoi ja lihakset jumitti. Taisi tulla parit päikkäritkin vedeltyä.

Ens vuonna taas uudestaan mukaan. Oli tosi positiivinen kokemus.

Kirsi

Ajatus haikille lähdöstä alkoi itää ja muhia heti kun siitä kuulin. Lopulta sain Nellin kanssapatikoijaksi, ja päätimme aloittaa halloween hike -uramme puolikkaalla reitillä. Pidemmän matkan kävely ja ylipäänsä tavallisuudesta poikkeava liikunta luonnon keskellä kiinnosti.

Haikkini sujui oikein hienosti, ja kamalaa ei ollut missään vaiheessa.

Reitti oli Rutalahteen asti tosi mukava. Leivonmäki oli minulle aivan uusi, erittäin postiivinen tuttavuus! Myös vesistön ylitys oli hauska lisä, tosin veneitä olisi kenties voinut olla kaksikin. Samoin Old Lady -baari oli aivan loistava lisämauste reissuun. Olin laskeskellut että Rutalahteen asti mennään porukalla, joten minulla ei ollut kunnon karttaa, vaan luotin muiden suunnistukseen, mikä toimikin hyvin.

Rutalahdessa tiemme erkaantui täyspitkälle reitille menijöistä. Matka Viisarimäkeen bussipysäkille olikin pelkkää asfalttitietä, mutta onneksi tie oli kuitenkin hyvin hiljainen, joten saimme kulkea vain sauvojen naputuksessa. Maisemat oli hienoja ja vaihtelevia, mutta kova alusta alkoi loppumatkasta jonkin verran tuntua jalkapohjissa.(Välihuomautuksena, että tienpenkalta löytyi hämmentävän paljon roskia, jopa avaamaton porkkanalettupaketti!) Kiipesimme vielä loppuhuipennukseksi nelostien varrella olevalle laavulle, josta oli hienot näkymät(ja joka löytyi mainiosti pienistä karttasekoiluista huolimatta). Bussissa istuessa haaveilimme saunasta.

Kokonaisuutena reitti oli puolikkaaksi oikein hyvä. Suurta itsensä ylittämisen kokemusta ei tullut, jonkinlainen voittajafiilis kuitenkin. Ja toisaalta illalla jaksoi mainiosti lähteä Hemppariin vuoden ensimmäiselle glögille.

Vaatetuksena minulla oli ohuehko kerrasto, jonka päällä jonkinlainen hiukan tuulta ja kosteutta sietävä juoksupuku, kaulassa ja päässä buffit. Setti osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, tauoilla pääsi tulemaan hiukan vilu, mutta mikä tärkeämpää, hikipisaroita ei ilmaantunut matkaseuraksi. Taukoasusteena oli pipo, joka lämmitti yllättävänkin paljon. Selässä puolestaan kulki ihan tavallinen reppu ilman lantio-, tai rintavyötä, ja se alkoikin loppupuolella vähän tuntua hartioissa. Paluumatkalla lämmitti vielä fleece.

Jaloissa minua palvelivat suht paljon kokeneet, melko jämäkät Haltin varrettomat retkikengät. Maastoon valinta oli erinomainen, ei tarvinnut varoa kastumistakaan, mutta asfaltilla askel tuntui vähän liian jäykältä. Yksi pieni rakko oli varpaaseen päässyt ilmestymään, mutta huomasin sen vasta kotona. Tämänhetkisestä kenkärepertuaarista joka tapauksessa ehdottomasti oikea valinta. Sukkina oli aluksi jouksusukat, jotka pyrkivät menemään makkaralle, joten vaihdoin ne melko pian vaellussukkiin.

Eväänä oli kaksi ruisleipäparia, pussillinen kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä, sekä muutama pala suklaata. Eväistä puolet oli jäljellä nelostien varteen päästessä, mutta toisaalta mikäs sen parempaa kun syödä kunnolla bussia odotellessa. Puolikkaalle reitille evästä oli joka tapauksessa hiukan liikaa. Vettä meni kolmenkympin matkalla reilu litra, lisäksi join old ladyssä kaakaon (eikä muuten ollut mitään automaattikaakaota se!). Veden määrä tuntui aika sopivalta tuohon matkaan, jos olisi jatkanut vielä taivallusta niin viimeisellä kympillä olisi ehkä ollut hyvä juoda vähän enemmän. Tähän asti olen pitänyt vesipusseja letkupillillä pikkuisen hienosteluna, mutta nyt aloin harkita sellaisen hankkimista.

Meidän reissumme kesti juuri päivän verran, hämärä alkoi laskeutua bussia odotellessa. Hike ei vielä koetellut rajojani, mutta herätti etsimään niitä, ja kävellessä suunnittelin jo täyttä päätä tulevia koitoksia. Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan ja silloin täyspitkälle matkalle!

Hamppu

Halloween haikki sai sellaista suitsutusta viime vuoden porukalta, että pakko oli vaan päästä mukaan! Omien kävelyrajojen tutkiminen kiinnosti, sillä edellinen päiväkävelyennätys oli n. 30 km. Haikkiin valmistauduin liikkumalla normaalisti: sauvomalla vähintään kerran viikossa, tanssimalla ja myös venyttelemällä paljon. Pitkät lenkit jäivät suunniteltua vähemmälle, mutta pyrin saamaan kehoon kokonaisvaltaisen hyvän olon. Lähtöaamuna mm. jalkojen lihakset ja selkä tuntuivatkin oikein toimivilta.

Haikkiaamuna heräsin pirteänä ja odottavaisena. Matkakeskukselle matka taittui jalkoja säästellen pyörällä, ja bussin edustalla oli mahtavaa nähdä muu porukka! Bussimatkan jälkeen jalat olivat jo levottomat ja kävelemään oli kiva päästä. Matka taittui kevyesti eikä Maahisen soutuvene ollut niin pelottava kuin muistelin. :) Kävellessä tuli rupateltua eri ihmisten kanssa kivoja (aiheet vaihtelivat tanssitaiteesta luonnon väreihin), kiitos kaikille seuralaisille! Rutalahden liepeillä ollut koskipätkä ja tervattu silta ylensivät mieltä entisestään.

Erittäin kiinnostavan Old Lady -pysähdyksen jälkeen asfalttipätkällä aloin odotella lievää väsymystä tai tuntemuksia jaloissa. Niitä ei kuitenkaan pahemmin kuulunut (mistä kenties kiitos tauoilla harjoitetuille aktiivisille, lyhyille venytyksille). Nisulan risteyksessä oli haikeaa jakautua, mutta itse valitsin lyhyemmän reitin (olihan missiona kotiin käveleminen...). Matka jatkui valoisan ajan iloisesti, tosin itseäni vähän pelotti hiekkakuoppa..:) Pimeys laskeutui ensimmäisellä rymypätkällä (jossa itselläni oli helppo perässäkulkijan rooli, kiitos taitavien suunnistajien), ja porukasta alkoi kuulua myös kipuilua ja lievää väsymystä. Oma olo oli edelleen hyvä, oli hauskaa tarkkailla edessä kulkevien heijastimia. Koko tusinamme liikkui vielä yhtenä sakkina Ilmopohjaan, mutta siellä erilaiset taukotarpeet jakoivat meidät kahtia.

Me 3 paria jäimme kulkemaan jälkimmäiseen sakkiin, eikä meno ollut enää lähellekään niin kepeää kuin aiemmin. Omissa jaloissa tuntui vain kevyttä väsymystä, mutta kanssakulkijoiden väsymys ja huoli porukan jaksamisesta vakavoitti. Matka Teerilahden kämpälle tuntui jo pitkältä. Kämpällä kohtasimme vielä tusinamme alkupään, mutta viimeinen kymppi (?) Teerilahdesta Vaajakosken ABC:lle kuljettiin välillä hyvinkin harvassa kuuden letkassa. Teerilahden jälkeisen hitaan ja vaivalloisen rymypätkän jälkeen päädyimme valitsemaan tiereitin, jossa oli hyvät ja huonot puolensa... No, voisi sanoa ettei ABC:n torni tullut näkyviin niin nopeasti kuin odotettiin. Oma fiilis ja jaksaminen oli edelleen yllättävän hyvä, mutta rasitus tuntui jo lonkan oikealla puolella sekä oikeassa nilkassa; silti oltiin vielä Kimmon kanssa jatkamassa matkaa kotiin asti.

ABC ja Kimmon himoitsema hampurilaisateria koitui kohtaloksi. Lämmin ja liian pitkä tauko oli huono juttu tuossa vaiheessa iltaa, joten jämähdidin täysin. Kävely Vaajakosken keskustaan Kimmon kanssa kahdestaan oli tuskainen ja tiesin, että bussiin olisi pakko turvautua. Olimme myös jääneet jälkeen Jyväskylään jatkavasta porukasta, ja olisin kaivannut paljon ryhmän tukea tuossa vaiheessa. Pikavuoro vei siis väsyneet mutta onnelliset matkakeskukselle, josta poljettiin Kortepohjaan nukkumaan. Uni tuli hyvin, mutta sunnuntaina meno oli vaappuvaa... :D

Vaatevarusteina minulla oli pitkähihainen ja -lahkeinen tekninen alusasu, tuulihousut, softshell-henkinen takki, päässä buffi ja käsissä ohuet fleecehanskat (varalla mukana merinovillainen lyhythihainen paita, pipo, paksummat hanskat sekä kaulahuivi). Lämpö oli oikein hyvä, en palellut tauoilla ja kevyeen, satunnaiseen hikoiluun auttoi juominen.

Jalassa toimivat loistavasti paljon käytetyt Hanwagin gorelenkkarit, joiden sisään puin superohuet nylonsukat ja Falken vaellusukat (jotka olivat ilmeisen suositut haikkiporukassa!). Kengät/sukat eivät kastuneet, joten samalla yhdistelmällä tultiin kotiin saakka. Rakkoja 0, ja uskon että kenkäni olisivat olleet hyvät myös kosteammalla säällä.

Mukana menossa olivat myös rakkaat Exelin kävelysauvat ja uskollinen, vanha Haglöfs Tight -reppu.

Syömingit oli samanlaista settiä kuin Kimmolla, eli lyhyesti juusto-paprikaleipiä, banaania, karkkia, suolattuja casheweita, kuivattuja banaaneja... Evästä oli melko sopivasti (ei heikottanut tai ollut nälkä missään vaiheessa), mutta karkkipuolelta jäi syötävää myös sunnuntaiksi. Juomista oli mukana reilusti (1 l vettä -> pulloja täytettin, 0,75 magnesium-kivennäsivettä, 0,5 l hedelmätuoremehua) ja hyvä niin: olo pysyi reippasti juomalla mainiona niin päässä kuin lihaksissa!

Haikki oli minulle todella positiivinen kokemus. Yllätyin paljon omasta jaksamisestani ja siitä, ettei 60 kilometriin kävellen vaadita huippu-urheilijuutta. Omat vahvuuteni tällä reissulla olivat psyykkisessä kestävyydessä: mieli pysyi positiivisena kun kävely tuntui hyvältä, luovuttaminen ei käynyt mielessäkään eikä pimeys ahdistanut. Luulen, että pitkälle auttoi myös toimiva sauvomistekniikka ja kropan hyvä yleistila (jalat kestivät raskaankin kuormituksen).

Voitin ehdottomasti itseni, mutta kaihertamaan jäi hieman se, että kävely loppui Vaajakoskelle. Jos ABC:n tauon olisi jättänyt väliin ja liittynyt toiseen porukkaan, kotiin olisi varmaan jaloin päästy. (Harmittaa myös Kimmon puolesta, joka oli Vaajakoskellakin loistokunnossa, muttei voinut kävellä kotiin ilman seuraa.) Mietityttämään jäi myös se, ettei ehkä osannut tarpeeksi tsempata/tukea/odottaa kävelyseuraa loppumatkalla.

Yhteenvetona voin todeta, että tästä on hyvä jatkaa. Hampaankoloon jäi sopivasti ja tiedän nyt pystyväni 70 kilometriin. Toivottavasti siis pian uudestaan!

Auli

Lähdin vaellukselle kuunneltuani syysvaelluksella edellisvuoden osallistujien keskenään hyvin ristiriitaisia kokemuksia ? toiset kuvailivat saaneensa uudenlaisen kosketuksen omaan kehoonsa ja mieleensä, toiset kertoivat ettei sen tyyppinen urheilusuoritus sopinut heille lainkaan. Halusin lähteä ottamaan selvää, miten itse selviäisin ja mitä löytäisin. Edellisvuoden keskeyttämisprosentin vuoksi odotukseni eivät olleet turhan korkealla sen suhteen, miten pitkälle pääsisin.

Omalta kohdaltani haikki sujui kuitenkin käsittämättömän hyvin. Olin todella yllättynyt siitä, miten hyvin lihakset ja nivelet kestivät ja miten hyvä fiilis matkan aikana oli. Vain parina heikkona hetkenä mietin, onko tässä mitään järkeä. Ja järkeähän siinä ei välttämättä ollut, mutta vastaavanlaista kokemusta en ole muunlaisessa urheilussa tai retkeilyssä saanut. Kehon lisäksi matkan varrella sai haastaa myös mielensä: päättäväisyyden ja positiivisen asenteen avulla jalka nousi yllättävän kevyesti. Toki ymmärrän, että jos jokin pienikin fyysinen vaiva reissun aikana ilmaantuu, se voi tehdä taivaltamisesta tuskaista. Sain siis iloita siitä, että säästyin niiltä.

Fyysisen ?vaivattomuuden? lisäksi haikin onnistumisesta saan kiittää hyvää seuraa ja toimivia varusteita. Leppoisa jutustelu ja yhdessä tekemisen tunne antoivat voimia. Taipaleen loppupuolella keskustelu alkoi hiipua ja automatkaleikit tarjosivat kaipaamaani sosiaalisuutta ? sanoja arvuutellessa tai tavupeliä pelatessa aika kului hieman nopeammin.

Sopivan vaatetuksen ansiosta en hikoillut oikeastaan lainkaan, olo oli koko ajan miellyttävä, eikä nestettä kulunut valtavasti. Aamulla puin päälleni juoksutrikoot, pitkähihaisen teknisen aluspaidan, ohuen urheilu-T-paidan ja tuulta pitävän mutta hyvin ohuen juoksutakin. Päässä oli lämmin ja hengittävä juoksupipo, kädessä ohuet hanskat ja kaulassa buff. Tauoilla vedin usein päälle fleece-takin, mutta vaihtokerrastoa, -sukkia ja vedenpitäviä housuja, joita kannoin varalta mukana, en tarvinnut lainkaan. Jalkineisiin olin todella tyytyväinen, ne olivat Puman Gore-Tex-lenkkarit, jotka ostin paria viikkoa ennen reissua ja joita ajoin ahkerasti sisään ennen haikkia. Paksut vaellussukat toimivat hyvin, ja säästyin kahta pientä rakkoa lukuun ottamatta hiertymiltä. Noin puolivälissä laitoin rakon alkuihin Compeedit, eivätkä ne enää vaivanneet. Ennen reissua olin rasvannut jalkoja normaalia enemmän ja iho oli hyvässä kunnossa. Haglöfsin reppuun mahtui kaikki tarvittava, ja sauvat jouduttivat kulkemista. Ensi kerralla myös tassut mukaan sauvoihin, jos reitille sattuu asfalttia.

Eväänä minulla oli kolme täytettyä ruisleipää, pari omenaa ja porkkanaa, kokoelma suolapähkinöitä, suklaata, jogurttihedelmiä ja kuivattuja hedelmiä sekä pari välipalapatukkaa Punnitse ja Säästästä. Eväät toimivat ja riittivät oikein hyvin, ja kotiin asti kannoin vähän ruisleipää, omenan ja osan herkkukokoelmasta. Vettä kului suurin piirtein puolitoista litraa. Nälkä ei oikeastaan missään vaiheessa ollut, mutta tasainen tankkaus piti hyvin käynnissä. Tauot pidimme hyvin lyhyinä, eikä keho päässyt liikaa jäähtymään. Joka tauolla tein lyhyitä venytyksiä.

Reitti oli mukava, joskin asfalttipätkiä olisi voinut olla hieman vähemmän, tai ainakin ne tassut olisi ollut hyvä muistaa. Matkan varrelle osui monia kauniita paikkoja, kuten Leivonmäen kansallispuiston alue ja koskimaisemat ennen Rutalahtea ? sekä tietysti Rutalahden baari, joka oli nähtävyys sinänsä. Syksyinen metsä, josta lehtien värit olivat jo hävinneet, ei ollut värittömän harmaa vaan täynnä hienoja sävyjä. Myös suolammet hämärtyvässä illassa sekä pilkkopimeässä rantoja pitkin rämpiminen tarjosivat esteettisiä iloja. Oli hauska huomata, miten hiljalleen metsän keskelle alkoi siivilöityä kaupungin valojen hohdetta.

Viimeinen osuus oli kaikkein raskain, vaikka reitti oli tuttu: Vaajakoskelta kotiovelle. Väsymys alkoi jo painaa, mutta sinnikkyys vei voiton. Automatkaleikkiä jaksoi vielä vähän, mutta lopulta oli helpompi vain vaieta ja taivaltaa. Ohi pyyhältänyt pyöräilijä tuntui absurdilta, ja vitsailimme milloin alkaisimme hallusinoida. Jyväsjärven rannalla koti jo melkein näkyi, ja vaikka viimeiset kilometrit sai taistella, oli fiilis kotiovella aivan mahtava. Jaksoin ja kykenin! Ja oli kaiken lisäksi hauskaa. Ei muuta kuin lämmin suihku ja nukkumaan. Uni ei tullut heti, ja nukuin yön hieman levottomasti. Yöllisellä vessareissulla todella tunsi, kuinka jähmettyneet lihakset olivat ? jalkoja sai tietoisesti nostella. Aamulla lihakset tuntuivat jo paremmilta, vaikka jalat toki olivatkin hieman turvonneet. Venyttelin vähän ja tankkasin hyvin. Kolmen tunnin päiväunien ja toisen, hyvin nukutun yön jälkeen olin pirteänä ja vetreänä maanantaina töissä. Tiistaina kävin juoksulenkillä ja olo oli oikein hyvä ja energinen.

En keksi mitään syytä, miksi en lähtisi ensi vuonna uudestaan. Kiitos järjestäjille ja vaellusseuralle!

Halloween Hike 5.11.2011

Pimeä ja pitkä pyhäinpäivänä toistamiseen järjestettävä Halloween Hike on tämän syksyn mahdollisuus omien rajojensa etsimiseen.. Talsimme ylipitkän retken yhden päivän aikana. Aloitamme pimeällä hyvin varhain aamulla ja pääsemme perille pimeällä. Kävelyaikaa kertyy kellon ympäri ja liuta taukoja siihen päälle joten matkaa taitetaan Paljon.

Lue kokemuksia vuoden 2010 Halloween Hikesta.

Halloween Hike kävellään tänä vuonna Leivonmäeltä Vaajakoskelle/Jyväskylään. Reitille ja aivan sen varrelle osuu kaikenlaista mielenkiintoista mm.

Ne jotka haluavat pisimmän mahdollisen matkan voivat kävellä Jyväskylään ja kotiovelleen asti mutta virallisesti haikki loppuu Vaajakosken keskustaan bussipysäkille. Reitistä on useampia vaihtoehtoja: Voi kävellä suorinta reittiä Vaajakoskelle/Jyväskylään tai tehdä lisämutkia ja poiketa Mämminiemeen, Palstonvuoren luolaan ja siirtolohkareelle ja kiertää koko Jääskelän luontopolun. Lyhimmän reitin saa jos poikkeaa jo Rutalahdesta nelostien varteen hienon "Baijerin laakson" kautta.

Reittivaihtoehtoja

Jos haluaa kävellä kotiovelle asti niin pääreitiltä saa saldoksi n. 70km. Jos haluaa välttää viimeisen urbaanimman osuuden niin voi lopettaa jo Vaajakoskelle ja kerätä muilla reittivaihtoehdoilla ja lisämutkilla suurinpiirtein saman matkan. Mitään virallista päätepistettä ei ole vaan kukin voi lopettaa kävelyn sinne minne haluaa. Epävirallisena maalina voidaan pitää Vaajakosken keskustaa.

Reitistä suurin osa kulkee pitkin hiekkateitä ja metsäautoteitä. Myös tavallisia polkuja tallataan usein. Muutama lyhyt osuus on asfaltoidulla tiellä ja


Katso reittikartta

Geokätköjä reitin varrelta

Aikataulu

Raatobussit

Raatobussin kyydissä pääsee kotiin jos jalat eivät kannakkaan... Yritämme hankkia myös raatotaksin, joka voisi poimia kyytiin useammasta pisteestä reitin varrelta.

Reitille osuu myös yksi vesistönylitys Leivonmäen kansallispuistossa heti retken alkuvaiheessa. Ylitys tehdään soutuveneellä.

Halloween hike on sukua partiolaisten nahkaliljalle, 24 tunnin kävelytapahtumille ja sysimustalle satkulle. Jos kiinnostuit niin voit ilmoittautua vaikka heti. Harjoitteluksi suositellaan kaikkea mahdollista jalkojen liikuttelua: juoksua, kävelyä ja sauvakävelyä.

Tapahtumassa on tarkoitus ottaa hieman mittaa itsestään ja samalla tutustua johonkin vähemmän tunnettuun pitkään vaellusreittiin. Matka on pitkä ja vaatii osallistujilta sitkeyttä, kohtuullista kuntoa, henkistä kanttia ja erityisesti rentoa ja reipasta mieltä.

Hyvässä porukassa kulkiessa matka taittuu aivan huomaamatta. Oma vauhti on kuitenkin näin pitkällä matkalla aina se paras vauhti. Jokainen kulkee omaa vauhtiaan ja jos se sattuu yksiin muiden kanssa niin voi kulkea ryhmänä. Kannattaa jo etukäteen sopia itselleen kävelypari tai -ryhmä jossa kulkee koko matkan. Nopeimpien ei kannata hidastella ja odotella muita eikä hitaampien pinnistellä liian lujaa pysyäkseen nopeampien vauhdissa.

Varusteet

Repulla ei ole pakollista minimipainoa kuten nahkaliljoissa. Pikemminkin mitä kevyempi reppu on niin sitä parempi ja helpompi on matkaa taittaa. Seuraavassa on listattu pakolliset selviytymisvarusteet:

Tärkein matkantekoa helpottava varuste:

Vuonna 2010 yksikään sauvoitta kävellyt ei päässyt perille...

Valmistautuminen

Aivan kylmiltään pelkältä sohvaperunapohjalta haikille ei kannata lähteä. Lähtijöiltä edellytetään kokemusta retkeilystä tai muusta pitkäkestoisesta liikunnasta.

Kenkien pitää olla varmuudella sopivat ja hyviksi koetut. Jos saat kengistäsi tavallisella vaelluksella rakkoja niin älä lähde niillä Hallowwen haikille!

Kävelyyn kannattaa valmistautua käymällä pitkähköillä sauvakävelylenkeillä tai muuten vaan patikoimassa lokakuun aikana. Hyvä tilaisuus valmistautumiseen ovat Jopan lenkkiryhmän torstailenkit joilla voidaan yhdessä sauvakävellä lähiseudun metsäpoluilla.

Normaalikuntoinen henkilö jaksaa mainiosti kävellä Halloween haikissa kuljetun matkan. Tärkeintä on ylläpitää matkan aikana kropan energia- ja nestevarastoja niin väsähtämistä ei pääse tapahtumaan. Jalkoja pitää myös rasittaa mahdollisimman monipuolisesti eli vaihdellen eri lihasryhmiä. Kannattaa siis välillä myös hölkätä lyhyitä pätkiä eikä pelkästään kävellä. Tällä estää tietyn yksittäisen paikan ylirasittumista.

Pitkä matka voi kuitenkin aiheuttaa pieniä ongelmia hiertymien, rakkojen ja lihaskramppien muodossa. Hiertymiltä ja rakoilta välttyy käyttämällä varmasti hyväksi todettuja sukkia, pitämällä jalkansa kävelyn aikana kuivina (varasukkia!) ja suojaamalla jo etukäteen arat paikat. Rakkolaastarit, leukoplast ja urheiluteippi ovat hyviä suojaamaan jalkaterien rakkoherkkiä kohtia. Jalkojen rasvaaminen auttaa myös. Notkea ja vetreä iho kestää paremmin kulutusta kuin kuiva ja koppura. Nivuset ja reidet ovat pitkällä matkalla myös alttiita hiertymille. Käytä hyviä saumattomia keinokuitualushousuja ja suojaa hiertyvät paikat jo lähtiessä valkovaseliinilla. Lihaskrampeilta paras suojaus on totuttaa jalkoja kävelyyn jo etukäteen ja varmistaa kävelyn aikana suolatasapainon säilyminen.

Ilmoittautuminen ja lisätietoja

Ilmoittaudu mukaan Halloween haikkiin täyttämällä ilmoittautumislomake. Lisätietoja saa jopan retkihemmolta Tommilta.

Jopary.net | Sivuston toteutus: Antti Sokero | Sivuston valokuvat: Hazor | manager